Aloitteesta

Avohakkuut yleistyivät sotavuosien jälkeen. Ne nähtiin modernina ja metsänhoidollisesti tehokkaana hakkuutapana, ja niiden kautta saatiin nopeasti ja edullisesti kuitupuuta sellu- ja paperiteollisuuden käyttöön. Avohakkuisiin perustuvasta metsänkäsittelystä tuli pitkäksi aikaa normi Suomessa. Metsälainsäädäntömme alkoi sallia jatkuvaan metsänkasvatukseen tähtäävät hakkuut vasta vuonna 2014. Avohakkuiden vallitsevassa asemassa on kyseessä erityisesti selluteollisuuden etu. Metsänomistajan tai metsäluonnon kannalta ne eivät välttämättä ole lainkaan paras vaihtoehto.

Avohakkuussa metsän puista kaadetaan ja viedään pois käytännössä kaikki, muutamia yksittäisiä säästöpuita lukuunottamatta. Avohakkuun jälkeen maaperä usein muokataan voimakkaasti ja hakkuuaukolle istutetaan uusia taimia.

Muita yleisesti käytettyjä termejä ovat uudistushakkuu ja päätehakkuu. Näistä valtaosa on avohakkuita, mutta myös luontaiseen uudistumiseen tähtääviä siemenpuuhakkuita tehdään. Käytännössä siemenpuuhakkuu muistuttaa läheisesti avohakkuuta niin maiseman, virkistyskäytön kuin luonnon kannalta, sillä siinäkin puustosta poistetaan suurin osa ja taimettumisen tapahduttua myös siemenpuut haetaan pois.

Koska avohakkuut ovat vallitsevan metsien käytön eli niin sanotun jaksollisen metsänkasvatuksen yleisin lopputulema, niitä tehdään joka puolella Suomea ja kaikenlaisissa metsissä. Etelässä puusto voi kasvaa avohakkuuikään noin 60:ssä vuodessa, mutta pohjoisessa avohakattavan metsän ikä on yleensä lähempänä 100 vuotta tai ylikin.

Vuosittain avohakkuita tehdään Suomessa noin 150 000 hehtaaria. Muita uudistushakkuita, esim. siemenpuuhakkuita, tehdään näiden lisäksi muutamia kymmeniä tuhansia hehtaareita.

Avohakkuita tehdään kaikkien maanomistajaryhmien mailla. Suurin yksittäinen maanomistaja Suomessa on valtio, jonka omistuksessa on tuottavasta metsämaasta noin 25 %. Yksityisomistuksessa on Suomen tuottavasta metsämaasta noin 60 %. Metsäyhtiöt omistavat metsämaasta vähän yli 8 %. Muut ryhmät, kuten kunnat ja seurakunnat, omistavat metsämaasta vähän yli 5 %.

Jatkuvapeitteinen metsänkasvatus on avohakkuita kestävämpi vaihtoehto. Siinä metsä pysyy metsäisenä, vaikka sitä myös hyödynnetään taloudellisesti. Jatkuvassa kasvatuksessa metsää harvennetaan yläharvennuksina poistamalla kookkaita puita ja metsän annetaan uusiutua luontaisesti. Hakkuita tehdään noin 15-30 vuoden välein.

Jatkuvassa kasvatuksessa metsä pysyy metsäisenä koko ajan, jolloin myös maisemalliset arvot säilyvät paremmin kuin avohakkuissa. Jatkuvan kasvatuksen metsään on helpompi lisätä lajistolle tärkeitä piirteitä, kuten lahopuuta, vaihtelua puiden ikärakenteessa sekä puulajien vaihtelua. Niistä tulee kuitenkin edelleen hakkuiden yhteydessä erikseen huolehtia.

Metsien jatkuvapeitteinen kasvatus ei kuitenkaan korvaa luonnonsuojelua. Luonto- tai virkistysarvoltaan erityisen merkittävät metsät on tarpeen rajata metsätalouden ulkopuolelle menetelmästä riippumatta. Yksityinen metsänomistaja voi hakea metsänsuojeluun korvauksia METSO-ohjelmasta.

Metsät ovat tärkeä elinympäristö lukuisille lajeille. Yli kolmannes Suomen uhanalaisista lajeista on metsälajeja. Suurimpia syitä metsälajien uhanalaistumiselle ovat lahopuun määrän väheneminen ja metsien hakkuut. Metsäluontotyypeistämme 70 % on uhanalaisia.

Avohakkuut vaikuttavat uhanalaisten lajien lisäksi myös aivan tavalliseen metsien lajistoon kuten mustikkaan. Riistalajeista erityisesti monet kanalinnut ovat kärsineet avohakkuumetsätaloudesta ja niiden kannat ovat pienentyneet viime vuosisadan puolivälistä lähtien huomattavasti.

Avohakkuu muuttaa alueen luontoa voimakkaasti. Puuston hakkaaminen lähes kokonaan paitsi hävittää alueen lajistoa suoraan myös muuttaa alueen olosuhteita, kuten varjostusta, lämpötilaa ja kosteutta eli niin sanottua mikroilmastoa. Avohakkuun vaikutus ulottuu myös sen vieressä oleviin metsiin niin sanotun reunavaikutuksen kautta ja pienialaiset luontokohteet voivat heikentyä merkittävästi viereisen metsän avohakkuun seurauksena.

Jatkuva kasvatus säilyttää metsän peitteisenä, mikä tarjoaa jatkuvaa metsäisyyttä vaativalle lajistolle helpotusta. Myös jatkuvassa kasvatuksessa on huolehdittava esimerkiksi lahopuusta, riittävästä määrästä kookkaita puita ja vesistöjen suojavyöhykkeistä. Jatkuva kasvatus ei korvaa metsien suojelua eikä talousmetsien säästökohteita.

Metsien puut sitovat jatkuvasti ilmakehästä hiiltä itseensä. Vaikka hakkuuaukolle istutetaan uusia puuntaimia, muuttuu avohakattu alue hakkuiden myötä ensimmäiseksi pariksikymmeneksi vuodeksi hiiltä sitovasta hiilinielusta hiilen päästölähteeksi, mikä kiihdyttää ilmastonmuutosta. Jatkuvapeitteisestä metsästä löytyy jatkuvasti myös isompikokoisia puita, jotka vastaavat hiilensidonnasta.

Metsien hiilestä yli puolet on sitoutunut maaperään. Avohakkuisiin yleisesti liittyvän maanmuokkauksen vaikutuksesta maaperän hiiltä vapautuu ilmakehään. Jatkuva kasvatus auttaa säilyttämään maaperän hiilivaraston paremmin.

Suuresta osasta avohakkuissa saatavasta puusta valmistetaan hyvin lyhytikäisiä tuotteita, kuten paperia tai pellettejä. Näiden tuotteiden hiili vapautuu ilmakehään nopeasti. Jatkuvassa kasvatuksessa saadaan enemmän tukkipuuta, josta voidaan valmistaa pitkäikäisiä tuotteita, kuten rakennusmateriaaleja. Niissä hiili säilyy pidempään varastossa ja poissa ilmakehästä.

Suomen metsät ovat osa pohjoista havumetsävyöhykettä, jonka metsiin ja niiden maaperään on sitoutunut yhteensä noin kolmannes kaikkiin ekosysteemeihin sitoutuneesta hiilimäärästä. Pohjoiset havumetsät ovat siis maailman mittakaavassa tärkeä ilmastoa viilentävä tekijä. Näiden metsien hakkuumäärillä ja -tavoilla on tärkeä merkitys.

Avohakkuut ja erityisesti niihin yleisesti liittyvä maanmuokkaus nostavat vesistöihin valunnan myötä päätyvien ravinteiden ja kiintoaineksen määrää. Se kuormittaa vesistöjä, erityisesti herkkiä latvavesiä.

Ravinteet sekä kiintoaines lisäävät vesistöjen rehevöitymistä ja aiheuttavat muun muassa veden samentumista sekä hapen vähenemistä vesistöistä. Avohakkuiden ja maanmuokkauksen on todettu myös lisäävän vesieliöille hyvin haitallisen elohopean kulkeutumista vesistöihin.

Jatkuvapeitteisessä metsänkasvatuksessa maanmuokkausta ei yleensä tarvita ja säilyvä puusto estää maaperän huuhtoutumista vesistöön. Myös suometsien ojituksen tarve vähenee jatkuvapeitteisessä metsänkasvatuksessa, mikä osaltaan vähentää vesistöhaittoja.

Jatkuva kasvatus säilyttää alueen paremmin metsäisenä, mikä parantaa alueen retkeilymahdollisuuksia ja säilyttää maiseman metsäntunnun paremmin. Jatkuva kasvatus suosii myös mustikkaa ja ruokasieniä avohakkuuseen verrattuna. Myös useimpien riistalajien elinolosuhteet on helpompi huomioida jatkuvapeitteisessä metsätaloudessa.

Avohakkuumallissa metsänomistaja saa metsästään tuloja harvoin, mutta kerralla paljon. Avohakkuun jälkeen on kuitenkin huolehdittava metsän uudistamisesta, mikä yleensä tarkoittaa maanmuokkausta ja taimien istuttamista. Se taas maksaa. Lisäksi kuluja tulee taimikon hoidosta.

Jatkuvan kasvatuksen mallissa ei tule kustannuksia uudistamisesta tai taimikonhoidosta. Lisäksi kaikki hakkuut tuottavat arvokkaita tukkipuita ja tuloa. Näin jatkuva kasvatus voi olla usein jopa kannattavampaa kuin avohakkaaminen, tulorakenne vain on erilainen.

Jatkuvan kasvatuksen metsät tarjoavat paremmat edellytykset myös marjastukseen, sienestykseen ja metsästykseen sekä retkeilyyn ja luontomatkailuun. Näillä on paitsi virkistyksellistä usein myös taloudellista merkitystä.

Peitteinen ja suojainen metsä on maisemallisesti kiinnostavampi, virkistysmahdollisuuksiltaan paremmaksi koettu ja helppokulkuisempi kuin avohakattu ja muokattu. Virkistys- ja matkailukäytön edellytykset paranevat, kun avohakkuut vähenevät.

Poronhoito hyötyy avohakkuuttomasta metsätalousmallista talvilaitumien säilyessä paremmin. Vanhoissa puissa kasvavat luppojäkälät ja suojaisissa metsissä kasvavat maajäkälät ovat tärkeää porojen ravintoa talviaikaan. Ne häviävät avohakkuissa lähes kokonaan pitkäksi aikaa. Myös jatkuvan kasvatuksen metsissä tärkeimmät talvilaidunalueet on jätettävä hakkuiden ulkopuolelle.

Metsien jatkuva kasvatus ja sen mukana tulevat hakkuut eivät sovi sellaisille alueille, joilla on luonnonsuojeluarvoa. Jatkuva kasvatus ei korvaa suojelualueita. Myös merkittävät virkistys- ja retkeilymetsät on usein syytä rajata metsätalouskäytön ulkopuolelle.

Talousmetsän hoitotapana jatkuvapeitteiset menetelmät sopivat kaikentyyppisiin metsiin. Useissa tilanteissa jatkuvapeitteinen metsätalous on taloudellisesti kannattavampaa kuin avohakkuisiin ja viljelyyn perustuva avohakkuumetsätalous. Kahden käsittelytavan välinen taloudellinen paremmuusjärjestys riippuu kasvupaikasta, avohakkuun jälkeisistä uudistuskustannuksista sekä siitä kuinka metsän uudistamiseen ja käsittelyyn käytetyt rahat tuottaisivat muualle sijoitettuna.

Laajamittainen metsien polttaminen bioenergiaksi ei ole kestävää. Metsät ovat tehokkain tapa sitoa ilmastonmuutosta kiihdyttävää hiiltä pois ilmakehästä. Hiilen sitoutuminen puihin ja maaperään on kuitenkin hidasta ja jatkuu luonnontilaisessa metsässä vuosisatoja. Puuta poltettaessa tämä hiili vapautuu välittömästi ilmakehään ja tuotettua energiayksikköä kohden hiilipäästöt ovat fossiilisia polttoaineita suuremmat. Puun energiakäytön lisääminen kiihdyttää ilmastonmuutosta vähintään vuosikymmeniä eteenpäin.

Sahatavaran jalostuksessa jopa puolet tukkipuusta jää “tähteeksi”. Syntyvää sahanpurua ja kuorta voidaan käyttää sekä massateollisuudessa että energiantuotannossa.

Kunnan metsien käyttöä ohjaa yleensä metsäsuunnitelma. Kuntalainen voi tehdä asuinkunnalleen kuntalaisaloitteen avohakkuuttomuuden kirjaamiseksi metsäsuunnitelmaan, tai ehdottaa valtuustoaloitteen tekemistä aiheesta paikalliselle kunnanvaltuutetulle.

Valtio on suurin yksittäinen metsänomistaja Suomessa. Valtion metsät ovat meidän kaikkien suomalaisten yhteistä omaisuutta. Metsähallitus hoitaa, käyttää ja hallinnoi valtion metsiä. Kyselytutkimuksen mukaan 70 prosenttia suomalaisista suhtautuu avohakkuisiin kielteisesti. Tutkimuksen mukaan kansalaiset pitävät luonnon monimuotoisuuden vaalimista tärkeimpänä asiana metsiä koskevassa päätöksenteossa.

Metsähallituksella on metsien taloudellisen hyödyntämisen tavoitteiden lisäksi myös lakisääteisiä yhteiskunnallisia velvoitteita, joihin kuuluu luonnon monimuotoisuuden huomiointi, virkistyskäytön edistäminen ja poronhoidon edellytysten turvaaminen. Siirtyminen pois avohakkuista helpottaa näiden tavoitteiden ja velvoitteiden toteutumista. Avohakkuista luopuminen edistäisi osaltaan Suomen biologista monimuotoisuutta koskevien tavoitteiden ja velvoitteiden saavuttamista sekä perustuslakiin sisältyvää yhteistä vastuutamme luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä.