Ennen toista maailmansotaa valtion metsissä ei tehty avohakkuita kuin poikkeustapauksissa. Voimassa olleen yksityismetsälain mukaan avohakkuita sai tehdä vain kasvukykynsä menettäneissä metsissä, ja tätä periaatetta noudatettiin myös valtion metsissä. Toisen maailmansodan syttyminen 1939 vaikeutti Suomen polttoainehuoltoa ja lisäsi polttopuun tarvetta. Tämän seurauksena metsähallitus otti avohakkuut käyttöön valtion metsissä akuutin puuntarpeen tyydyttämiseksi.
Avohakkuut oli tarkoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi kriisiytyneen puuhuollon turvaamiseksi, mutta sodan päätyttyä metsähallitus jatkoi avohakkuiden toteuttamista. Hakkuiden painopiste siirrettiin Pohjois- ja Itä-Suomen luonnonvaraisiin metsiin. Metsähallituksen uuden pääjohtajan N.A. Osaran johdolla toteutetun operaation tavoitteena oli korvata luonnonmetsät ”nykyaikaisen yhteiskunnan vaatimuksia paremmin tyydyttävillä talousmetsillä”. Näiden hakkuiden perustelu oli taloudellinen, ei metsänhoidollinen, ja esikuva niille oli haettu Yhdysvalloista. Hakkuissa tavoiteltiin mahdollisimman suurta tehokkuutta, joten leimikoiden kokoa kasvatettiin ja leimikot yhdistettiin suuriksi hakkuukeskityksiksi. Pudasjärven Susivaaralla toteutettu 10 000 hehtaarin hakkuukeskitys oli näistä suurin.
Avohakkuisiin siirryttiin sotavuosina ja niiden jälkeen talouspoliittisten intressien takia. Pitkäkestoista tutkimustietoa muutoksen seurauksista ei ollut. Sittemmin on käynyt ilmi, että avohakkuun myötä puunmyyntitulot kohosivat, mutta samalla korjuun ja metsänuudistamisen kulut kasvoivat lähes vastaavassa suhteessa. Tämän takia 1960-luvun lopulla valtion metsissä alettiin rajoittaa leimikoiden kokoa, mutta avohakkuut ovat säilyttäneet asemansa ensisijaisena hakkuutapana tähän päivään asti.
Viime vuosikymmeninä on myös selvinnyt, että avohakkuisiin perustuva metsätalous on ajanut lukemattomat luonnonmetsien eliölajit uhanalaisiksi. Useat kasvilajit ovat taantuneet, ja esimerkiksi mustikan peittävyys on vähentynyt valtion mailla puoleen. Valtion metsien hakkuutavoissa tähän mennessä toteutetut muutokset eivät ole onnistuneet pysäyttämään tätä kehitystä, vaan metsäluonnon köyhtyminen jatkuu.
Avohakkuut otettiin aikanaan käyttöön poliittisella päätöksellä, jonka piti olla väliaikainen. Aika on kypsä tämän päätöksen perumiselle.
Antti Parpola
Kirjoittaja on ympäristö- ja yrityshistoriaan erikoistunut valtiotieteen tohtori